— Parasta toivokaamme, virkkoi piispa,—vaikka olemmekin sattumain varassa, jotka riippuvat meidän ulkopuolellamme olevista tekijöistä…
Kirkon esipapit unohtuivat pitkäksi hetkeksi siihen tiepuoleen, kauniille jokitörmälle, näin harvakseen tarinoimaan. Äkkiä kuului taas linnasta päin tulevalta tieltä monien kavioiden kopsetta ja vilkkaita, iloisia ääniä, — sieltä ajoi herttuan seurue, nuoria miehiä ja naisia, siloisiksi suituilla ratsuillaan hilpeästi keskustellen kaupunkiin päin. Hovihenkilöiden perässä saapui vielä muutamia torvensoittajiakin ja pillipiipareita. Herttuan rinnalla ratsasti siinä hänen lemmittynsä, kaunis Kaarina, verevänä ja notkeana. Mutta hän näytti nyt entistä pystypäisemmältä, oli jo kuin jotain kuninkaallista hänen niskansa asennossa, ja hänen suupielissään väreili jo vähän käskijän piirrettä. Ja ikäänkuin entistä kunnioittavammin jättäysivät toiset ratsastajat herttuasta ja hänen vierustoveristaan vähän jäljemmäs.
Kirkonmiehet nousivat herttuaa tervehtimään ja tämä pysähdytti heidän kohdallaan hevosensa, virkkaen hilpeästi:
— Me ajamme nyt häihin!
— Kenen häihin? kysyi Härkäpää ihmeissään.
— Teidän entisen oppilaanne, meidän herttuallisen kirjurimme, Martti Pietarinpojan häihin. Viemme morsiamelle pienen häälahjan…
— Nytkö ne häät jo vietetään, ihmetteli piispakin. Hän oli kyllä Martilta itseltään kuullut, että Innamaan toimekas emäntä oli ottanut asian huolekseen, mutta eipä ollut hän uskonut kaiken niin nopeasti käyvän.
— Tänään tanssimme Martin häitä Kyrön Heikin pihalla lehmusten alla, siksi on meillä soittajatkin mukanamme, ja sitten saatamme nuoren parin uuteen kotiin, jutteli Juhana-prinssi nuorekkaana. — Valmistamme hänelle iloisen yllätyksen, eikö niin, piispa?
— Varmasti, herttua. Viekää meidänkin onnittelumme häätaloon!
Iloisesti tarinoiden jatkoi herttuallinen seurue matkaansa Aningaisten kaupunginosaan päin. Ja ennen pitkää rupesi sieltä kaukaa kuulumaan huilun hilpeä ääni.