— Uusi aika meille nyt siis alkaa, virkkoi piispa hiljaisella äänellä. — Niinhän sanoi kuningaskin lähtiessään, vaikka hän ei siitä iloinnut. Mitä tuo nyt tämä toivottu aika mukanaan niille, jotka sen saavat nähdä?
— Hyviä enteitä, tietysti, vastasi Härkäpää reippaasti, kuten aina. — Täällä onkin ilma ollut kauan painostava, ja varsinkin vanhan kuninkaan täällä viipyessä. Hän ei enää ymmärrä nousevan ajan henkeä eikä tarpeita, siksi hän ei ollut iloinen. Nuoret voimat astuvat nyt täällä aisoihin oman herttuamme johdolla, — miksi et ole sinä iloinen, veljeni Mikael?
Piispa ei vastannut, mutta tuomiorovasti, joka näytti olevan samassa raukeassa, miltei raskaassa mielialassa kuin Agricola, viittasi vastapäiseltä rannalta linnaan päin soutavaan venheeseen ja kysyi:
— Kenen tavaroita siinä viedään linnaan?
— Kaiketi Kaarina Hannuntyttären, — kiirepä sillä sinne todella näkyy olevan, vastasi Eerikkimaisteri. — Mutta olkoon nuorilla vapautensa, vaikka me emme sitä ymmärräkään, eihän se voine meiltä uuden ajan sarastusta sumentaa…!
— Eipä kyllä, myönsi rovasti. — Tulin vain ajatelleeksi, mikä on varsinainen, syvin syy siihen, että Suomi nyt on kohotettu herttuakunnaksi, että se on saanut tänne kuninkaanpojan ruhtinaakseen…
— Syitä on tietysti useampia, vastasi Ericus. — Nuoren prinssin kunnianhimo, vanhan kuninkaan halu hankkia arvoasemaa ja valtaa suvulleen, ehkä myös huolenpito tästä syrjäisestä maasta, jota on hankala Ruotsista asti hallita…
— Kaikki totta, myönsi rovasti. — Varsinainen, ratkaiseva syy on ehkä sittenkin kuninkaanpojan mieltyminen turkulaiseen porvaristyttäreen, hänen halunsa saada hänet emännäkseen Turun linnaan, — siksi hän luoksemme jää!
— Tarkoitat, — puuttui nyt piispa keskusteluun —, että nämä syyt tämän maanosan, Suomen, muuttuneeseen asemaan ovat aivan ulkonaiset, meistä itsestämme riippumattomat, ja että ne eivät sellaisina paljoa vaikuta oloihimme. Olet oikeassa, Canutus! Sen uudistuksen, jota me isänmaallemme toivoisimme, jota työllämme valmistelemme, sen pitäisi lähteä sisästä päin, omasta, itsetietoisesta halustamme. Mutta sellaista meillä ei vielä ole.
— Ei ole vielä, ennenkuin sitä kasvaa, myönsi maisteri. — Mutta hyväpä niinkin…