Muutamia viikkoja pitempään kuin oli aikonut sai Kustaa-kuningas Turun linnassa odottaa Ruotsista häntä ja hänen hoviaan sekä sotaväkeään hakemaan saapuvia laivoja. Mutta ne odotuspäivät eivät nyt tuntuneet vanhasta kuninkaasta pitkiltä eikä hän käynyt kärsimättömäksi laivainsa viipymisestä. Sillä tyyntynein mielin, saatuaan tehtävänsä Suomessa hyvään päätökseen, hän nyt lepäsi nauttien sydänkesän herttaista suloa ja retkeillen perheensä kanssa jäähyväisvierailuilla Paraisten, Piikkiön ja Maskun herraskartanoissa, — pistäytyipä hän Taivassalossa asti vanhaa Mikael Karpalaista hyvästelemässä. Hartaammin kuin kuningas itse odotti nyt kotiinlähtöä nuori kuningatar, joka jo oli ruvennut pitkästymään tähän "maanpakolaisuuteen", ja kenties kaikista kärsimättömämmin katseli Juhana-herttua mereltä nousevia purjeita, päästäkseen jo yksin ja täysvaltaisena herttuakunnassaan ja Turun linnassa isännöimään.
Vihdoin olivatkin nyt odotetut laivat laskeneet linnan selälle ja Viipurista saapunut sotaväki oli niihin heti sijoitettu. Kaunis oli se heinäkuun poutapäivä, jona linnasta kannettiin kuninkaan tavaroita alas Vesiportille, minkä edustaiseen laituriin oli kytketty korkeakeulainen päällikkölaiva; helteessä hikosi tervattu kansi ja leppeästi leyhytteli heikko maatuuli sen levitettyjä purjeita. Lähdön hetki oli tullut.
Vesiportin laiturille kokoontuivat pian korkeita vieraita hyvästelemään Suomen vallassäätyjen ja porvariston edustajat, kirkon esipapit ja linnan väki. Kuningatar ja kuninkaalliset lapset riensivät edeltä ketterästi ja iloisina laivaan, viimeisenä käveli sinne kuningas itse Juhana-herttuan taluttamana. Sillaikaa kuin toiset laivat jo nostivat ankkurinsa ja lähtivät hiljaa loittonemaan linnan selälle pysähtyi hän kumminkin vielä laiturille kädestä hyvästelemään kaikkia saattajiaan. Kauimmin hän piteli Henrik Klaunpojan kättä, antaen hänelle poikaansa nähden vielä viimeiset neuvot ja puhuen:
— Näin olette siis, te suomalaiset ja sinä Juhana, tahtoneet, että minun on tänne jätettävä rakkaimpani. Neuvo häntä ja varjele, Henrik Klaunpoika…!
— Uskollisesti sen teen, lupasi vakavaryhtinen ylimys. Mutta kuningas jatkoi vielä:
— Uusi aika, jota olette toivoneet, alkaa nyt teille, minun, vanhan, lähtiessä. Käyttäkää sitä oikein tämän uuden herttuakunnan, mutta myöskin valtakunnan, onneksi, — sen eheyttä muistaen!
Kyyneleet valahtivat vanhuksen heikoista silmistä, kun hän poikaansa jäähyväisiksi syleili, valahtivat alas syväuurteisia poskia pitkin ja valkoiselle parralle saakka. Mutta säteilevänä, nuoruutta uhkuvana herttua auttoi isänsä laivaan, missä norja kuningatar otti hänet hellästi vastaan ja kävi häntä tukien taluttamaan.
Köydet irroitettiin ja verkalleen loittoni laiva laiturista, saaden vähitellen tuulta purjeisiinsa. Kotvan seisoivat rannalle jääneet Vesiportin edustalla katsellen etääntyviä aluksia ja nousivat sitten pienin parvin takaisin linnaan, josta kuului rakennusmiesten kirveiden kolinaa ja vasarain iskuja — siellä oli jo herttuan toimesta ryhdytty varustus- ja sisustustöihin hänen uutta hoviaan varten.
Ensi kiireellä siellä herttuan asuinhuoneiden vierelle sisustettiin huoneita hänen lemmittyään, Kaarina Hannuntytärtä, varten, jonka tiedettiin kuninkaan hiljaisella suostumuksella, joskin nimenomaisetta luvatta, piakkoin muuttavan herttuan luo linnaan. Mutta muitakin uudistuksia oli nuoren herttuan suunnitelman mukaan jo tekeillä tuohon vanhaan linnaan, jonka pihoilla nyt lautoja sahattiin ja jonka käytävissä kirvesmiehiä kuhisi.
Hetkisen katsoivat sitä uuden ajan ennettä myöskin kuningasta saattamassa olleet Turun kirkon esipapit, piispa Agricola, tuomiorovasti Canutus ja maisteri Eerik Härkäpää. Sitten lähtivät he kolmisin jalan astumaan kaunista rantatietä myöten linnasta kaupunkiin päin. Päivä oli helteisimmillään, kuuma oli pitkätakkisten siinä taivaltaa ja alituisesti ohi ratsastavat aatelisherrat ja huovijoukot tupruttivat lisäksi sakeita pölypilviä hiekkaiselta maantieltä. Mutta lakit kourassa astelevat hengen miehet eivät sitä huomanneet, he olivat taas vaipuneet verkkaisaan keskusteluun kirkkoaan ja työtään koskevista asioista, ja se kiinnitti kokonaan heidän huomionsa. Vihdoinkin he kumminkin, linnan portista kaupungin alueelle astuttuaan ja kivisillan korvaa lähestyessään, pysähtyivät joen äyräälle; pyyhkivät siinä hikeä otsaltaan ja istahtivat keskentekoisen rakennuskehän katveeseen hirsikasalle levähtämään. Heillä ei ollut tänään kiirettä mihinkään, päivän työ oli tehty, kuningas oli saatettu matkalle, — siellä välkkyivät vielä saarten lomissa loittonevat, valkoiset purjeet, — suloista oli siinä törmällä levätä.