— Joko hän on vihdoinkin kypsä? huudahti kuningas siihen riemastuneena. — Taisipa hän saada tarpeensa siitä viimetalvisesta hyökkäyksestä Viipuriin.
— Niin, ja siellä selkkautuvat nyt asiat toisilla rajoilla; Liivinmaalle on lähetettävä aseväkeä, sotakin voi siellä pian puhjeta…
— Ja me pääsemme täällä pysyvään rauhaan! Parempaa tietoa et olisi voinut meille tuoda. Nyt me voimme täydessä levossa ja mielenrauhassa palata kotiin Suomesta, jossa tämä sota on tuottanut meille niin paljon huolta. Suuriruhtinas siis suostuu tarjottuun ehdotukseen pysyvän rauhan solmimisesta?
— Ilolla. Hän vain odottaa meidän rauhanneuvottelijoitamme Moskovaan, jossa rauha allekirjoitetaan ja sen vahvistukseksi ristiä suudellaan.
— Viekää sana Agricolalle, että hänen on sinne pian valmistauduttava, intoili vanha kuningas nyt vallan pohteissaan. — Ja me lähdemme Ruotsiin! Hoida sinä nyt vain, poikani, tämän maan hallintoa, niinkuin olet aloittanut neuvonantajaisi avulla, me emme niihin enää tahdo puuttua, — me odotamme täällä nyt vain laivojamme!
Ja astuen ovelle päin, hän kehoitti:
— Tule, Canutus! Sinä olet palannut pitkältä matkalta ja tarvitset jotain suuhusikin; maljan ääressä saat kertoa meille tarkemmin matkastasi. Tule, Juhana, sinäkin sinne vaakunasaliin, jonne nyt pöydät katetaan, ja tulkaa te muutkin Suomen miehet, tämä saapunut viesti on kannun arvoinen!
Siihen häipyi Kustaa-kuninkaan aikomus tutustua herttuan ensimmäiseen hallitustoimeen. Hän kävellä köpitti entistä reippaampana ja notkeampana tuomiorovastin rinnalla linnan juhlahuoneisiin ja sinne lähtivät vähitellen Suomen herratkin toinen toisensa perästä.
Mutta Martti Pietarinpoika sulki kansliassa kiireellä Kustaa Finckelle menevän kirjeen, kiinnitti siihen herttuallisen vahasinetin ja riensi viemään tämänkin kirjeen airuelle, joka juuri oli lähdössä matkalleen sisämaahan. Mutta vasta kun hän oli nähnyt pika-airuen linnan pihalla nousevan satulaan ja ajavan portista ulos, hän puolestaan hengähti keventyneenä ja päivätyöhönsä tyytyväisenä.