Se katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin jälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.
VI
Viipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen, kokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta. Mutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi, tarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat. Tämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa perheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.
Pitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä kesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä hän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli näet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen koko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan velvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan oli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun venäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen Viipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla, oli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää. Virallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava varustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut jätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla Viipurissa maataan puolustamassa.
Näin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo ratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan tai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja tarina läksi luistamaan.
Niin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi sadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet paikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.
Pöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat suurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli sotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin joukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli paikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni usein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät ratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli Kankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen sillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä, mutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä ketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.
Niilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, — se oli tyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen, Joensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik Hornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa ajamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt Yrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan ramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä vastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky, kruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui Hästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen. Mutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten päässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin itse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein vierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin oli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa mainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika, Lepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan yliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen tuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä ratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin toisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä tietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. — Yrjö Boije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat molemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut jotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.
Pöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia jäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka äitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä "nuori" (erotukseksi Hornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.
Tässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä — vain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan tervehtimässä — Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa edustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan liian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla jutuillaan pöytäkunnan mielialaa.