Sitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista asehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä, odottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli varsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus Hornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.
— Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä ja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?
Tämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty vetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina päivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge Uuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään linnassa — hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä — ja hän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.
— Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo kasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. — Olavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme Turkuun, — ei vain kuulu mitään!
— Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli Jaakko Heikinpoika raskasmielisesti. — On voinut tulla jotakin väliin, hän on voinut taas muuttaa mieltään.
— Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti Henrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. — Malttia vain!
— Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo Boije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki tiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:
— No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, — kukapa ei niin tekisi!
Herrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan iloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni Ille-herran pieneen pilaan:
— Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne sotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy vaikeaksi, syksy lähenee…