— Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!
Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä noita monia tehtäviään suorittamaan.
— Tähän kaikkeen tarvitaan varoja — niitä on hankittava. On verotettava porvaristoa!
— Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu Niilonpoika arasti.
— Ei auta, puristakaa lisää — anna luittesi luistaa vain! — Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se hidasliikkeinen piispa puheilleni.
Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa, sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.
— Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. — Kirkkomme on vihollinen ryöstänyt moneen kertaan.
— Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä, hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit! Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.
Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle, mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:
— Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain viipymättä!