Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan, mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan — väsynyt, riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan, ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema ukko!
Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan, virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:
— Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen, kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa, mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.
Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi, miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä… Mutta kohta hän taas pyyhitti pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.
Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen, koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun linnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus, ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.
Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta. Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli peitettynä.
Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan — airueiden piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla — kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin pääsi nyt nukkumaan.
Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen, jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.
IX
Kahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen viejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli nyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku satulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin oli miehellä reipas, — pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta linnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa sotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.