Tärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli kaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen tehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi oli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta äsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan vanhat veret kuohumaan.
Viestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi odottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut, syytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat kaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja ylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä köydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia ja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen se, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu määräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan suulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin, suuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava sitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki oli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli vaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin tykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä pommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin sieltä oli nyt kerrottu.
Tämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen oli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä otettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt oli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen edustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä toinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet koko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois viljat ja karjat — ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi ja huolettavaksi.
— Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja aikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas suomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli riippunut hänestä itsestään. — Mistä hankitte nyt niille muonaa, se kai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!
Uutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille, uutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat juosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä uusia kuninkaan käskyjä.
Eniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski hänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja kuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham Leijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, "päättömän jalopeuran". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje, kehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka Klaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan. — Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se varomattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin, houkutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on jätetty!
Tästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan. Ja vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi näin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita myöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä mainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa auttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä hajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt liian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi — linna on ensin valloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän muitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä yöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin tilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.
Näitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet ankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa ja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että Martti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi mielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas vapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita pilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että hän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä ja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin vaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla huovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin, tuntemattomiin kohtaloihin.
Noihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä, jolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, — mutta nämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen uusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun hän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja samoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan… Taisipa Kerttu sittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään… Taisipa ajatella, että jospa jääkin nuori mies tälle matkalleen — varmasti hän sitä surisi! Mutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus, jolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se häntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli — niinkö on heilakka naisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain vuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja ilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, — jos voisi, niin Klaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa…!
Onneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä hänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä, pitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja kiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi hyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta ne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan vaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät mietteet.