* * * * *
Kolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen vihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus oli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat ja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen viipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta kappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille vahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan. Näiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he tapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin holhoojat.
Nevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee vuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri, jossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin. Mutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen vastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna vartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että mantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista linnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren suojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa pommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin enoineen pitävän majaa.
Mutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan käskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen lepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko märkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit, setä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, — siellä kuului parastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.
Sinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi teltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri kiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta huovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka sähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä piti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista, viipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen maaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä, katsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta sillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset sotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja Niilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan karkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi rientävät venäläisjoukot, — näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin keskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.
Oli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka sisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet venäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu melkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä partiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä, joihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi aseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta sitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa maihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi kiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri tahoilta rynnättävä linnaa vastaan… Tätä menettelyä näkyivät useimmat puolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan todisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi, ja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan herran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.
— Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta tuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.
— Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin lopettaen kuulustelun.
Syntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti Pietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham Leijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen kuninkaalta.
Ylhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen alakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken porisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä — uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä. Kirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät. Pitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa ajoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen pidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi sitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä kuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt epäkäytännöllisiksi.