— Kuningas ei tunne asemaa, hän puhuu kuin sokea väreistä.
Niilo Boije luki uudelleen ääneensä katkelmia kuninkaan kirjeestä:
"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta tuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä edelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla sodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme jyrkästi, kunnes linna on antautunut…"
— Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen silmänsä kirjeestä.
— Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän kaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi synkistyneenä. — Miten voisi siis tuloksia kypsyä?
— Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen, toisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.
Mutta Henrik Klaunpoika puhui tyynesti ja vakavissaan:
— Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen. Kuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri, joutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän tahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi Viipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta, ainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta toimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt koota tänne joukkonsa, — silloin piirityksemme raukeaa.
— Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, — millä Viipurissa luullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.
— Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa nahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika, jolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. — Jos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian Viipurinkin…!