Karskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei kuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije kysyi vihdoin varsin vakavissaan:
— Minkäs siis teemme? Äskeinen päätöksemme kai nyt raukeaa?
Happamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi, vaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän sodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:
— Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain jatkettava.
— Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen mielituumaansa.
— Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan pisteliäästi.
— Täytyy, mikäli voidaan. Mutta toimettomuudessa sekin pian masentuu.
Herrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt kuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen aterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa toimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta neuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti hänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen sekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä ja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että siinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista karvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän pettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut vihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen isänsä kirjeen.
Martti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä ja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi. Abraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa mantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein hauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten ritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä Klaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa olevaa viinitynnyriä — herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He tervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat hänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia, jonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.
— Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka kuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. — Täällä mies karaistuu.