— Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme tulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. — Onhan sinulla jo miekka!
— Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli edelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja nähtävästi mielellään pisteli häntä.
Mutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen, ojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja kunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla, minkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät kerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä hehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen kirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten istumaan.
— Onko siinä jotakin ikävää? kysyi Vestgöte.
— Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi pyrkien taas mieheväksi.
— Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö niin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan mielenlaadun. — Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?
— Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään toverinsa arvaamista asioista. — Mutta sehän on mahdotonta!
— Miksi niin, uteli Klaus hiukan nenäkkäästi.
— Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän kaikki nauraisivat…
— Seuraatte enoanne, se on vaaratonta.