XIV
Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi omaa kehitystään kulkemaan… Hän muisti taas niin selvästi piispa Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen kiehtovaksi kokonaisuudeksi.
Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo — joulukuu oli alullaan — oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat tuomioherroineen.
Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi, hiljainen maapastori, — tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.
Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.
— Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen kuvausten johdosta. — Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka, ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.
— Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten, kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. — Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.
— Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! — arveli tuomiorovasti Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan rakentanut.
Härkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet innostumaan.
— Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, — siinä voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava. Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta, seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien: