— Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. — Ehkä on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa sortavia Flemingejä… Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan jotakin erikoista väkeä, suomalaisia…
— Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:
— Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet vain halvemmaksi raatajajoukoksi.
Sen totesi Juusteenkin, lausuen:
— Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen…
Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:
— Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet — muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa — ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille, aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.
— Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta apumiestään samalla rohkaisten. — Läheltä seuraten hän voisi, jos hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi. Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an korven ensi raivaajia.
— Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti piispa Juusten. — Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta. Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä…
— Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. — Eikä se tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain miestemme työstä. —