Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen — hän oli jo nuorena vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin. Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona, välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan ilahdutti — poika miehistyy joka suhteessa!
— Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.
— Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. — Ei kuninkaallinen prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka "suolenkääntäjiin" — en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!
Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei, Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo takaisin sisätupaan.
Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja virkkoi:
— Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.
— Niinkuin muidenkin…
Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:
— Suretko sitä, Kerttu…?
— Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti: