— Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä sinun onnesi — ja minunkin.
Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken, ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen niihin entisen kirkkauden.
Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän loitommas istumaan.
Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi huomattavalla lämmöllä:
— Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!
Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:
— Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!
Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan, jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä, kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä. Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa, kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:
— Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme — koetamme sen muistaa!
— Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.