Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä. Toisia tuli, toisia läksi, toisista purettiin, toisiin lastattiin. Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan ja aamuvarhaasta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta ja niitä meni minkä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.
Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu tulleja eikä passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä, markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen "lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin. Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin eriheimoiset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään. Mutta usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. — Varkaus oli häpeällinen rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty sai pitää hyvänään, — katsokoon eteensä!
Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville murheellisille — ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha, kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin siltä pitää kesäiltoina markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa naimiskaupatkin pantiin alulle — moni Tornion tyttö siellä löysi sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.
Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina niissä käyneitä, niille lähteviä. Ja siksi pohjoismaiden vanhin historioitsija Olaus Magnus itse kävi asiasta tehden noita markkinoita katsomassa ja laati niistä kirjaansa selonteon, piirsipä kuvankin noita markkinoita esittämään ja valaisemaan silloisen elämän virkeyttä napapiirin rajoilla.
Tämä ensimmäinen kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, mutta mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.
II. VUOHENGINKOSKEN RANNALLA.
Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme päättyy, — Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa, asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin edellisessä kuvassa.
Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita, eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana, hukka maitten mittarina.
Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä, etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat, tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat kävivät nekin tunnetuiksi.
Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä, veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä — aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto, tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.