I. TORNION MARKKINAT.

Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä — he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, — silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, — kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.

Kevät kului.

Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän murrettaan oli vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. — Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa peskissään. Hänellä ei ollut paljon myötävätä eikä siis paljoa millä ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan, joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle, painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.

Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli särki ne ja hajoitti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimmäinen purje mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan satamaan, niitä olikin jo kauan merellä risteillyt maihinpääsyä vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla: kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja, jopa houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin. Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia, kuivattua haukea ja suolattua lohta.

Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettuivat ja näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne liike ja kauppa keskittyi.

Omituinen kieltensekoitus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin tuppivyötä.