Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän olemme vihdoin perillä", — äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä, onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.
Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin, joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin ystävinä hänen luokseen.
Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä, nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.
— Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui yksinäinen nainen itsekseen. — Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla vielä onnellinenkin — yksinäisten muistojeni kautta.
Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon pehmoisen vaippansa alle.
KAKSI KUVAA KULUNEILTA AJOILTA
Yhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle että itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie valmistui sekä Tornioon että Kajaaniin — ei vuottakaan väliä. Nämä kulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille pohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on oltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia yritteliäisyyden mahdollisuuksia.
Onpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden pohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka ovella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako ajan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan näillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan muuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, — muuttaa pois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin, mikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin vuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset: maa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt, toivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on sanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin muiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan auttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan… Mutta tuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se on koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika vielä paranee… Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä edellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen kukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt aika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden muistojen ajaksi… Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla seuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman vivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta vastaan?
Ei. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri loistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja. Aikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja, väliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.
Ne ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on niistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen pilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden "nälkämaiden" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä täytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset vuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.