Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin puhdisti heitä odotellessaan.
Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin, se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.
Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet, hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli hän haaveksinut vielä enempää, — siksi kai oli kohtalon kosto hänet niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.
Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra, jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan. Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon. Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.
Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.
Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet, jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui hitaasti sammutettua kaihoa.
— Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka iloisena jo portailla hyppeli.
— Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi äiti.
— Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun, vihdoin uuteen kotiin pääsimme?
— Enkö ole iloinen — olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.