Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat, joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.
Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:
— Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.
Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja siksi hän vielä viivähti.
— Mitä viivyt, mene!
Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja, kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi, — muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut. Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle käsivarrelleen, ja kolmas — valkotukkainen, nelivuotias tyttö, — juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään yöhön.
Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta, ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen rikkirevityssä mielessään: — Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu hukkui kaikki, kaikki!
V
Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.
Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu, siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta kerran taas savu nousee.