— Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua…
Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa. Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta, tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina. Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.
Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja työntää hänet takaisin, — vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.
Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä. Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä kovaäänisemmiksi.
Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.
— Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.
— Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.
— Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!
Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli joukon johtaja, — Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies, Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut, monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.
— Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt herttuakuntasi — tai tutkimme sen itse.