Hiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen. Sen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka hänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu. Hän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan ranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se kilahtaen putosi, — siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan kansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen lemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.
IV
Tykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan edustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on nyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä, ihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä pitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja tylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat seinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja kylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan sotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen kuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet kuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan. Nyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille, hänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä viimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa kaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.
Toivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan upeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli heidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten niiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen valtuutettujaan vastustaa?
Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet, talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, — lohduttivat heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.
Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies, urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet, hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti itkettyjen öiden jättämä harso. — Ratsumies saapuu viestiä tuoden, karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. — Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin epätietoisuuttaan tyydyttämään, — hänen yksin ei. Katkeruutta sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty, ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.
Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli, kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville, portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.
Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja, joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea katse…, hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa, haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?
Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan, häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.
— Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.