Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:
— Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla huomenlahjoilla on hän teitä muistava, — herttuan suosio on teidät kyllä vielä onneenne saattava.
— Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!
— Olkaa järkevä, kehoitti mestari, — eihän sitä voinut ijäti kestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän, että kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, — muutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.
Kaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne viilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.
— Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä siimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta, että hän edelleen on teille jalomielinen.
Hän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka takassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein pimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja pikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.
Vaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan selventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut sitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan käsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin painuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa itsekseen: "Muutahan ette ole voinut uneksuakaan."
Niiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.
— Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä lämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on niin raskasta, kun ne taittuvat… Mitä jää jälelle niiden sijaan, lemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan rakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä oli niin lämmittävä, niin luottamusta antava…