— Mitä, karkoittaako hän minut — ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert, sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä… Vai onko tuo käsky ymmärrettävä karkoitukseksi?
Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.
— Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut hänen sydämensä, — sanokaa, sanokaa pian!
Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän hakaltaen kertoi hän:
— Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin — ymmärrättehän…
— Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?
Mestari hymähti.
— Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen suosiollinen.
— Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan, ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä huoahdus:
— Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset, potkitut maailman jalkoihin!