— Istukaa, kertokaa! sopersi hän.
— Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois…, muualle.
— Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa… minne?
— Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa…, toistaiseksi…, ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.
Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut sitä ymmärtää.
— Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte! Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan… ja minua!
Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:
— Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en uskalla sitä tehdä… ennenkuin herttua käskee.
— Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.
Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli: