— Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis aarteenani vaalin.
Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.
Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden. Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan käsikirjuria vastaan.
— Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne meidän luo?
Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.
— Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan matkoillaan.
— Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?
Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.
— Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.
Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".