— Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta, jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.
— Ja malja Suomen herttuattarelle!
Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen, kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.
III
Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.
— Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta katsomaan.
Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti, kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa iltapidoista.
Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan. Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään niitä lahjoja ennen oli tullut… Ja tiheämpään oli herttua itse ennen hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut. — No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat, kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.
— Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, — hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.
Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi" häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on onni täydellinen.