— Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.
Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan ja virkkoi:
— Valitsen senkin.
Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:
— Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.
Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.
Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:
— Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.
Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle — ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen toiset tekivät, pilkalla toiset, — heistä meni herttuan vallattomuus liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.
Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain, että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.
Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat. Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.