Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.
Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, — häntä ei voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti siitä vain vilpittömästi iloitsevan.
Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta juhlasuojiin.
Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren, nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:
— Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.
Iloitkaamme siitä!
Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta, silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:
— Mutta missä on kuningattareni?
Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:
— Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.
Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen: