Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän seurueensa puoleen virkkaen:
— Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa nuoruutta, iloa, kauneutta, — mutta sitähän löydämme täältä runsain mitoin.
Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:
— Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee
Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!
Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli syttymään herkkä.
Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:
— Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?…
II
Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita, palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, — nuori ruhtinas rakasti iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.
Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja rattoisuutta ympärilleen.