Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli hänellä jotakin syytä olla äreä.
Mutta eräänä kesäpäivänä — se oli vuonna 1437 — oli Krister Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea kääpitti hän käppyrässä — hänen, selkänsä oli näet jo vanhuuttaan koukussa — ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät kiukusta. Hän torui nyt alapäällikköään, linnanvouti Antero Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:
— Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut huonosti.
— Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt tiehensä, luultavasti Rääveliin.
— No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.
— Hän on Räävelin porvari…
— Olkoon, hänet on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla — hä, etkö ymmärrä? Te olette samanlaisia lurjuksia kaikki, — no, suoria käskyjäni täyttämään, eläkä siinä verukkeitasi mukita!
Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen hymähtää.
Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla harmissaan; hän oli kuin olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, — se kai häntä enin sapettikin.
Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.