Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin ansaittavana ja hän lupasi Vinkeä auttaa, mutta kovilla ehdoilla: puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin. Krister Niilonpoika antoi rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin. Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.
Juoni olikin onnistua, — Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi vikuroimaan — lienee mies juonen älynnyt — ja selitti jättävänsä asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta, Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan — ajateltakoon vain sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun, purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova tutkimus — sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei Hannukaan ollut hänen ystäviään — Vinke parka pantiin lujalle lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja ansaitakseen puolet verkalastista.
Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä huolta pitivät, sitä he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki, aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen tuottanut.
Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon, millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty, sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen jäseneksi ja hänellä olikin nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa keskenään riitaisia, paljon toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!
Ja siksi hän vielä sanantuojan mentyä kiukkuillen kalisti rautaista miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:
— Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin… ehkä me voimme saada tuomioistuimen toimeen täälläkin! Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, Viipurin porvarit eivät varsinkaan, joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, — kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!
Mutta toisin kävi.
Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät selvittämättä. — Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhää. Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.
Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot, kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään. Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Porvareilla itsellään oli sitävastoin mieli matalana, he katselivat kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he kuiskailivat toisilleen:
— Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.