— Sääli hilpeää miestä ja iloista toveria! virkahti melkein huoahtaen eräs siinä supattavassa poikajoukossa:
— Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, — antaisimmeko me näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, — ei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.
— Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko tuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.
"Ukolla" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista johtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten opettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken vereksestä, ikävästä tapauksesta.
— Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja ellei se tepsi, silloin…
— Ettäkö erottaisiin mekin…?
— Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole vielä ukon pakko peräytyä.
Miettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään. Ja varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä odottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.
Mutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja jonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen arestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli melkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet riisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin lämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita, jänteviä voimistelutemppuja, — ja vihelteli taas.
Näitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein ennen, — eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä viimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän, voittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta ottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa leilillisen olutta, — hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin, mutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt mihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko talven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt kumppaniensa kanssa metsälle — ja siitähän se tämä uusi juttu nyt oli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät revon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa joutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien, ampui sen — oikean pulskan hopearevon, — mutta tovereita ei siihen kuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu… No sepä ihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä oli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi heinälato liekkeinä korkealle taivaalle.