Osuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin he olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli "ukolle" jo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan suuttuneen… Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen — sinnehän niitä mahtui —, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko laitoksesta… No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi tunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa putkassakaan… Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti, aukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan näköiset… So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi…
Syvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu luokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja jännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas, valkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni värähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että "tänä päivänä on Haapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä takia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu yksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän viimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas pääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan… Entinen kadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä huoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja poistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa enää koskaan palata…"
Käsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli ja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat. Vaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat hajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä makuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin…
Lähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä armoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan Oton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja käski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää karkotetusta puhumatta.
Vaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin pimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä yönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin rohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli vannonut toimeenpanevansa.
— Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta yhdessä soutamaan lähdetään…
— Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian aikaisin vihiä.
— Huomenna hän saa hakea poikiaan!
— Silloin me ollaan maailmalla!
Hilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään matkalle — hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä tunteja — ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien siinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he tulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin. Hetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät pinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina eivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin olisi pitänyt.