Jo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä askeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu pimeään eteiseen…
— Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni ulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.
"Ukolla" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista ja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun nuorukaiset pyrkivät ulos.
— Sisään joka mies — huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos… kas siinä sinä olet… sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä nouset vankkureihin ja ajat.
Niin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä tihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen sittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti iloisen laulun.
Vaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat siinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:
— Sääli hilpeää miestä… Se tapahtui syksyllä 1799.
* * * * *
Upseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa Sysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja Hovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan polveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä polvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan menettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven ja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen esi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle XII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten aseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli Viipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui pienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli nuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi ja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä pitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat hänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi vankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui eräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle. Saatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta syntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka nyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä perintötiloillaan.
Hänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa vankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori äiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta olla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia tiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa kasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen hilpeys pysyi siinä aina.