Vallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää vietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa viljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja karhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli ratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen herra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää isintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko talosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:
— Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän samassa lisäsi:
— Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!
Ja taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan pitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka, mustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili olikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet järjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa hänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.
Tuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla ratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän heidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja painoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon ovet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä lasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa ympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä kummalla ja kauhulla katsellessa.
Jo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi aavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä kotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että kiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista neiti Jeannette Bröijeriä.
Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi hämmästyneenä.
— Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?
Näin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää, — pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän vastauksen, — nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena odottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.
Vaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki, huokailivat kainoissa sydämissään: