— Sääli hilpeää miestä…!
Monta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa, Turussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien tovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen ja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin tosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan usein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti tuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen nauroivat — ja antoivat anteeksi.
Turussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään parooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan, joka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti näistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit. Iloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita; rauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja panivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin, mutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat samalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.
Eräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina sotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat kaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti oli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut kastelluksi kuivaa kurkkua… Portin ohi mennessään näkivät he siinä kapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti istuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen viileässä varjossa… Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa… kieltä tuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:
— Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?
— Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni ponnistus, niin me istumme heidän keskessään.
Puistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri porvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa tarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta… sen täytyy sittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri jälessä… voimakas ponnahdus — ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä sokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta jälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin taivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.
Nämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat, ymmärtävät yskän — ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja sen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa seurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja aatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.
Mutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa vilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä rinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina. Siinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä ja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä vastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi. Vaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat, mitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi paroonille harmillaankin:
— Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?