— Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi…? Ja parooni ottaa kahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun ylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi jälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä… Säikähtynyt ihmisjoukko juoksee huudellen pakoon…
Silta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää, hengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä ja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen, vaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut porvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä kohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.
Siihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset seikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa takasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli viratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä suututtaen heitä kujeillaan.
* * * * *
Tämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan syttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän hänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten kersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina Siikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin Adlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena toveriseuroissa.
Lapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä venäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz toivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi tarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, — tarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.
Aina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle retkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen armeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan vihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten leiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki tietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan, että uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin kulussa Venäjän armeijalle avuksi.
Silloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi hänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään Sysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä morsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena kärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava, sillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin ruokavaroja hankkivia kasakoita,—mutta nuori seikkailija ei ollut tottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi hän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he saivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri parastaikaa kasakkaosasto, — kunhan eivät toki keksisi valepukuista vakoojaa!
Tuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika erityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka sattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti esiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin ottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin vakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio selväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.
Yksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten oli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä pidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa, jossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä talonväki saisi tavata.