Kauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän miehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan koetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa venäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili hän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran puhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja jäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään kylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja kasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata virren yhdessä sulhonsa kanssa, — kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin laskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.
Tarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa toisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi polvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki, hänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat neitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa säkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja hartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.
Sillä tyttönen veisasi näin:
"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä tunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen silloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja hyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut pelastaa. Aa-amen."
Ja vanki toisti hartaasti:
"Amen."
Liikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin tuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon rakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla, joka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi nukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka vartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja uupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.
Ulkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa silmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli suoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön. Vartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti soutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja pitkin… ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle, mutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen…
Kuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi yön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton seikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä Padasjoelle.
Siellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas pakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran koettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen joukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren vakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä viemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi länttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan pois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet viepi Tukholmaan.