* * * * *
Menetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat. Levottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas sukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa miehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä punotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa panee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen julkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas, hänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu leviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan suvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin juoniin.
Kansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.
Kaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan juhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla, hampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi lainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia viritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta kulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.
Jo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen lävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä vierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa katurahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa saattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden valkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat puolet kadun leveydestä.
— Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!
— Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!
— Hän meille ilveilee…!
Väkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen, sitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta, hosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat, hyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen… Kansa raivostuu, ryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva nainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen, kalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon. Ferseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän pääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen porttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka intohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra tallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa polvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.
Vihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle, kadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo tutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi puettu mies, — se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt, Voipalan ja Hovilan perijä.