Levottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt olla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana kaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin murhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten nähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt seikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.
Sillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, — olihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä. Mutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt mitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu syylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu kuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä tunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa vankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään mitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio. Hänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson karkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana, jos hän sinne palaa.
Maanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen Suomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta Suomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja Fersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen vehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan, joka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen seikkailija etelän kuumille rannoille.
Yksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne joutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä rikkaana edessään, — ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja iloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.
Lankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta pian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle eikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa. Pulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana hän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän oli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta vastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki vielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei sallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi nyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa miestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan kuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai sieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha äitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa, jota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena oli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa esineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer, odotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan…
— Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina palveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin kohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt riittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta. Kaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta suomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä taskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.
— Kotiin, Suomeen!
Siellä aikoi hän loppuikänsä — hän oli jo yli neljänkymmenen iässä — rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli ollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa omaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin tultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa kanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja lempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän heille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla kiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.
— Kotiin, Suomeen!
Jännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua tuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle lähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa varmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja toivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului, — odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja taas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.