Vielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa odotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti odottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän tuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja muistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon päähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty Ruotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli…
Espanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta ja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli vanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet tunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia Tukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja armotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu, epäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut takaisin vehkeilemään, — hänen mittansa katsottiin olevan täyden.
Taas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.
Mutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta. Hänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se hänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan Espanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs rupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista upseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten välisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin hallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan vangin vapaaksi.
Mutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä jo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet vapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen miehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen kerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan kauppalaivalla Cadixiin.
Mutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli nyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet heikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa viettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan uudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat olivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas hankkia jokapäiväistä leipääkin.
Siksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona ikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt kunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta nyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa Sysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla toiveilla hän niitä odotti.
Mutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut. Olot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle mitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli ei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan poissa, niihin takaisin, — hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää ne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias morsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla —, sellaista summaa, minkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.
Ja siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä puutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.
Vielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen hilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui riveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä elämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä, valitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli seikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta ajoissa rauhaisaa satamaa. "Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni auttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin haudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon olisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle anteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt, sinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja uskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi, paljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on, että nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman rakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume; joka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja pihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden ruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan suuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten kaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian minunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa perhehaudassa…"