Sen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä parikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan, odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena laskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan "levottomat luut" lepäävät.
Usein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken muisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin lapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina esimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:
— Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, — hän oli aina niin reipas ja iloinen…
KUOLEVA VANKI
Päättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa- ja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja luoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan rauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, — muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.
Siihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella, ei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia vankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja sellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.
Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli kaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain palaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt, hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä kuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen palaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.
Surunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki rantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu yhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet siihen, — mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta saaresta!
Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen ajatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä lähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut elämässään oikeutta.
Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos tapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin kauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä nytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso hänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan, joilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.