Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan, kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista mahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan raatanut… Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät, mutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän isiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa. Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko, mutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille, että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka vielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään sitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat kyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta oikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt lampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.

Vanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät pakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin leipä… Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he olivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli sadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää, niin kauan on elämää olemassa, — niin oli hän neuvonut viimeisiä naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.

Mutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille metsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan kansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin metsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä. Syntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat…

He sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin, heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian rinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän vain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen käsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan, unohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen maansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran tarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä tiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen mies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin ylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi toteuttamaan hänen lujan uskonsa.

Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja heilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt, hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti, puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla on tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen, pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa ja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin varma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa on täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle viikatemiehelle.

Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä rantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta. Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa, harmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja hervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan kuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.

Sitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois, uskostaan luopumatta.

Iltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli myöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin luota, heilautti häntä käsivarresta… kahle kilahti taas kimakasti yön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois viikatemiehen matkassa.

VANHA KERSANTTI

Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.