Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat, joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.
Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.
— Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?
— Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska majuri on saattamassa.
— Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. — Vai se se nyt on kuollut, mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.
— Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.
— Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut, tekeytyi vain.
— Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä oli, tuossa kai se nyt on tallella.
— Jos lie siinäkään.
— Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.