Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.
Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.
* * * * *
Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä viettämään.
Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa, ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.
Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin, eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa — ja se tapahtui usein, — oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa, vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.
Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt, mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.
Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tiukkoja liikkeitä.
Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset seurasivat toinen toistaan, — nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.
Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.