Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta, näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön hiljaisuus.
— Mitä hän sanoo?
— Mitä kieltä hän puhuu?
— Onko se tuo tosiaankin Gråman?
Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat, olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.
— Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.
— Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan katseen ja huudahti ruotsiksi:
— Sinäkö käsket minut ulos!
— Minä, vastasi majuri kalpeana. — Ja sinun täytyy poistua, muuten…
Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa, ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.