Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä — von Fersen, Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, — mutta mitään varmaa tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut humalassa ja puhunut pötyä.
Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi, pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään, kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen. Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.
Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle; puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle länteen päin.
Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.
— Palaako hän vielä?
— Luultavasti ei… taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän oli varsin huolissaan tuosta matkasta.
Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.
Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä, hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä nauru ja laulu puistikon tanterella.
Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä ja pysähtyi:
— Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole tottunut itkemään?